Eilen oli sellainen päivä. Olin yksinkertaisesti tyhmä.
Olin väsynyt. Aivan liian väsynyt toimiakseni järkevästi. Tuli toimittua tyhmästi ja sanottua typerästi miehelle. Hän suuttui aivan aiheesta.
Käperryin nurkkaan häpeämään. Suojauduin lisähyökkäyksiltä. Itkin hysteerisesti.
Lopulta kun sain itseni rauhoitettua ja kyynelvirran loppumaan, uskalsin nostaa katseeni ja katsoa miestä. Kun katsoin häneen kasvoihinsa, hänen kauniisiin silmiin, en voinut muuta kuin tuntea rakkautta. Rakastan sitä miestä koko sydämestäni. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, tulee välillä sanottua ja tehtyä tyhmiä asioita.
Kaikista eniten pelkään sitä, etten ole tarpeeksi hyvä hänelle. Viime viikolla tuo tunne korostui, koska olin niin väsynyt kaikesta muuttoon liittyvästä ja irtisanomisesta. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi. Tunsin itseni rumaksi ja epähaluttavaksi. En kokenut ansaitsevani mitään hyvää. Varsinkaan mitään niin hyvää kuin mitä mies on.
Haluaisin niin olla hänelle onnellisuuden lähde. Toivoisin niin, että hän pitäisi minua maailman kauneimpana ja ihanimpana naisena. Että hänkin tuntisi vain rakkautta katsoessaan minua.
Viime viikolla luin sellaisesta ajatuksesta, ettei se ole oikeaa rakkautta ennen kuin saa vastarakkautta. Eli jos vain suhteen toinen osapuoli rakastaa, se ei ole rakkautta. Vain jos suhteen molemmat osapuolet rakastavat toisiaan kyse on rakkaudesta.
Toivon niin, että olisin miehen rakkauden kohde. Että hän tuntisi samoin kuin minä.
Minä en ole ennen tuntenut mitään tällaista ketään muuta kohtaan. Huomenna meillä tulee 11 kuukautta täyteen ensitreffeistä ja olen edelleen häneen aivan hulluna. Tottakai eri tavalla kuin alussa, mutta paremmalla ja syvemmällä tavalla.
Kuten olen todennut, onnelliseen parisuhteeseen tarvitaan kaksi onnellista. Minä en valitettavasti ole viime aikoina kantanut korteani kekoon. Josko se pian taas onnistuisi ja tämä väsymys helpottaisi kun saisi muuton hoidettua. Lauantaina olisi jo tarkoitus herätä uudesta asunnosta.
P.S. Harrastimme illalla vielä sovintoseksiä, vaikka olimme molemmat kuoleman väsyneitä. Pikainen kolmekymmentäminuuttinen, ja sen perään nukahdimme välittömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.