sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Parempaa ei enää löydy

En voi sille mitään, mutta olen jälleen koukussa Temptation Island -ohjelmaan. Minusta se vain on mielenkiintoinen konsepti.

Toisaalta taas Suomen Bachelor ei vain nappaa. Yritin kahteen eri otteeseen aloittaa toisen tuotantokauden katsomisen, mutta en jaksanut kummallakaan kerralla katsoa edes yhtä jaksoa loppuun. Kun vielä tietää, miten ensimmäisellä kaudella kävi, vähentää se kiinnostusta entisestään. On mielestäni kuitenkin aika epätodennäköistä, että tuosta pienestä porukasta löytyisi juuri se oikea kumppani.

Toisaalta on ehkä sitten ristitriitaista, että rakastan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Siinähän ei edes pääse tekemään mitään valintaa, vaan joku on jo tehnyt valinnan puolestasi.

Mutta ehkä kuitenkin etukäteen tehty valinta on parempi kuin runsaudenpula, jossa valintaperusteet voivat heilahtaa huonoon suuntaan.

Se, että joutuu valitsemaan, kenen kanssa haluaa olla, kun useampi henkilö kilpailee huomiosta, ei ole niin normaali tilanne.

Helpompihan se on päättää, haluaako olla tämän ihmisen kanssa vai ei. Sitähän se on, kun deittailee.

Temptation Islandissa palataan myös peruskysymyksen äärelle. Haluanko olla valitsemani kumppanin kanssa vai en. Onko hän minulle se oikea, vai voiko olla jotain parempaa?

Ennen itsekin uskoin, että aina voi olla jotain parempaa, mutta nyt epäilen.

Nyt en enää usko, että löytyy mitään parempaa maailmalta.

Vielä muutama päivä sitten tämä tilanne oli ideaali, mutta nyt se tuntuu todella tuskalliselta.

Silloin kun sinulla on maailman paras kumppani rinnallasi, kaikki on ihanaa. Mutta silloin kun hän ei enää ole rinnallasi, se tuntuu maailmanlopulta. 

Vapusta ei tullut ihan sitä mitä toivoin, mutta uskon, että selviän tämän päivän yli.

Kunhan en anna itselleni aikaa ja mahdollisuutta ajatella, kaikki on ihan hyvin. Mutta jos pysähdyn hetkeksikin ajattelemaan, mitä meillä oli ja mitä meillä olisi voinut olla tulevaisuudessa, maailmani särkyy ja padot aukeavat.

Toivon todella, että sinun vappusi menee iloisemmissa tunnelmissa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kumpi on pahempi: 9x menkat vai 1x synnytys?

Musta tuntuu, että mun kroppa yrittää kertoa mulle jotain.

Se yrittää sanoa, että nyt olisi korkea aika hankkia niitä lapsia.

Se uhkailee mua, että jos en nyt hanki niitä lapsia, saan sitten kärsiä kovista menkkakivuista.

Se yrittää vihjailla, että mitä jos vaihtaisin nämä kerran kuukaudessa olevat kivuliaat kuukautiset yhteen kivualiaaseen synnytykseen.

Olisiko se hyvä vaihtokauppa?

Toki, kukaan ei takaa, että myöskään raskausaika tulisi olemaan mukava.

Mutta se, että kerran kuussa sattuu ihan sikana vatsaan, jalat puutuu ja joutuu kävelemään kumarassa kuin vanha mummo. Ei sekään kivaa ole.

Vaihtaisko sen sitten 40 viikon kumarassa kävelyyn raskauden takia.

En todellakaan tiedä.

Seuraavia kuukautisia, tai niiden poisjääntiä, kauhunsekaisin tuntein odotellassa...

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Ruskeat silmät, tumma tukka

Minulla ei ole mitään fetissiä ruskeita silmiä kohtaan.

Itseasiassa en ole koskaan liiemmin välittänyt ruskeista silmistä. Minusta taivaansiniset silmät ovat kauniit. Vihreätkin silmät ovat upeat. Mutta ruskeat... Ei sytytä.

Loogista sitten onkin, että kolme viimeisintä miestä ovat olleet kaikki ruskeasilmäisiä. Mutta sitäpä se kai on, kun olen nyt kallistunut Suomen rajojen ulkopuolelle.

Ensimmäinen oli Suomen kansalaisuuden saanut maahanmuuttaja, seuraavana suomalainen maahanmuuttajan jälkeläinen ja nyt uusin ihastukseni on elämäni ensimmäinen ulkomaalainen mies. Kutsutaan häntä nyt vaikka tästä eteenpäin latinoksi.

Hänellä on niin tummat silmät, että pupilleja on vaikea, jopa mahdoton erottaa iiriksestä. Yritä siinä sitten tiirailla, ovatko pupillit laajentuneet, mikä kuulemma on merkki ihastuksesta.

Mutta kaipa ihastumisen voi sitten havaita myös jonkin toisen ruuminosan laajentumisesta...

Sen joudun kyllä myöntämään, että latino vie nyt tätä Suomi-neitoa - ja lujaa.

Olisiko tässä nyt vihdoin se herra oikea?

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Pääset yli kun löydät jotain parempaa

Mun oli todella vaikea päästä yli ihanasta lierosta, jonka kanssa seurustelin reilu puoltoista vuotta.

Osittain se johtui siitä, että olin niin sitoutunut siihen suhteeseen. Olin ajatuksissani jo sitoutunut siihen, että mennään naimisiin, perustetaan perhe jne. Miksi? Koska sen se vaati, jos ja kun halusin olla sen miehen kanssa.

Hän oli myös todella jämpti pettämisen suhteen ja sellaista ei olisi saanut anteeksi. Suhde olisi päättynyt siihen.

Mutta pettämistä oli turha pelätä, sillä olin aivan korviani myöden rakastunut mieheen. Niin rakastunut, etten ollut täysin järkevä. Varoitusmerkkejä oli, mutta en halunnut huomata niitä, tai jos huomasinkin, en halunnut uskoa niihin.

Siihen aikaan kävin terapiassa ja se oli terapeutti joka avasi silmäni, että nyt ei ehkä ole kaikki ihan ok siinä suhteessa. Ettei tuollainen pelko ole normaalia, ja ettei tuollaista käytöstä tarvitse kestää.

Erohan siitä sitten seurasi, mutta se sattui aivan kamalasti. Musta tuntui, että kuolen. En pystynyt nukkumaan, en pystynyt syömään. Pystyin ainoastaan itkemään ja olo oli sen mukainen.

Olen tavannut exää muutamia kertoja eron jälkeen. Ensimmäisen kerran noin neljä kuukautta eron jälkeen. Halusin antaa hänelle joululahjan, ja halusin puhua. Halusin saada selvyyden asioihin. Olivatko jutut niin kuin olin saanut kuulla ja ymmärtää.

Hän oli kuten ennen. En saanut mitään otetta hänestä. Totesin, että oli hyvä, että erottiin.

Kului puolisen vuotta ja tapasimme jälleen. Tällä kertaa hänellä oli minulle synttärilahja. Ovelana lierona hän oli jättänyt yhden osan lahjasta itselleen. Shakkipelistä puuttuu kuningatar. Sen hän oli jättänyt itselleen. Nyt meillä on aihe, josta jatkaa keskustelua. Onko kuningatar hyvässä hoidossa? Koska saan hänet?

Tuossa tapaamisessa hän myös sanoi minulle, että pääsen hänestä yli heti, kun löydän jotain parempaa.

Nyt se parempi on löytynyt.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Tilannepäivitys

Kun edellisestä kirjoituksesta alkaa olla jo vuoden päivät, on korkea aika päivittää tilanne.

# kolmekymppinen unelmien häistä ja toimivasta parisuhteesta haaveileva romantikko


Tämä pitää edelleen paikkansa. Toki ikää on tullut jo lisää, mutta kolmenkympin alkupuoliskolla edelleen mennään.

Häistä en haaveile enää niin paljoa. En ainakaan tällä hetkellä jaksa olla kovin innostunut aiheesta. Yhteen aikaan seurasin aktiivisesti hääblogeja, mutta tällä hetkellä ei ole yhtään sellaista seurannassa.

Haaveilen toimivasta parisuhteesta, vaikka se edelleen tuntuu hieman utopialta.

Olen romantikko. Rakastan pieniä ja suuria yllätyksiä, sekä vastaanottajana että antajana.

Tilannepäivitys:

# kolmekymppinen onnellisesta ja intohimoisesta avioliitosta haaveileva romantikko

# tällä hetkellä avoliitossa (suhde kestänyt alle vuoden)


Kröhöm. Avoliitto päättyi asumuseroon. Suhde kesti kokonaisuudessaan noin 1,5 vuotta ennen kuin puhalsin pelin poikki. Exän tavarat ovat vielä luonani hänen etsiessään parhaillaan uutta kotia itselleen ja tavaroilleen.

Tilannepäivitys:

# tällä hetkellä rakastunut ja tuoreessa parisuhteessa (seurustelukuukaudet 1+)

# yksi avioero takana


Onneksi edelleen vain yksi. Toki nyt tähän listaan voi lisätä vielä yhden avoeron, vaikka en ole varma onko sellainen termi edes virallisesti käytössä

Tilannepäivitys:

# yksi avioero ja yksi avoero takana

# pisin suhde tähän mennessä 10 vuotta, josta 5 vuotta naimisissa


Pitää edelleen paikkansa.

# seurustellut miesten kanssa 12-vuotiaasta alkaen


Jep.

# pisin sinkkuaika 15 ikävuoden jälkeen pari kuukautta


Kyllä.