Nyt voin taas olla oma itseni

Erosta (Tulin järkiini ja erosin) seurasi automaattisesti se, että nyt voin taas olla oma itseni. Olin nimittäin alkanut muuttaa käytöstäni miehen toiveiden mukaiseksi, mutta kun se ei ollut minua itseäni, se totta kai ahdisti ja aiheutti mielipahaa. Jokainen haluaa olla rakastettu ja pidetty omana itsenään. Minä en tuossa suhteessa ollut. Minun olisi pitänyt olla jotain, jota en ole.

Vikalista pitkä, plussat vähissä

Miehen mielestä pukeuduin liian seksikkäästi, tai en tarpeeksi naisellisesti. Puhuin liian rivoja, välillä jopa kiroilin. Toisaalta taas puhuin liian vähän. En kuulemma hymyillyt tarpeeksi ja katsonut ihmisiä tarpeeksi silmiin. Toisaalta taas flirttailu muiden kanssa oli ehdottomasti kielletty, joten kuka siinä sitten uskaltaa hymyillä ja katsoa ihmisiä silmiin, kun tiedän että hymylläni ja katseellani saattaa olla maaginen vaikutus miehiin ;-)

Painoa oli liikaa, ruokavalio oli joko liian terveellinen tai epäterveellinen. Finnejäkin mulla oli välillä ja kaiken lisäksi mulla oli joskus huono fiilis.

Vielä pisteenä iin päälle, mun koti oli tylsä, joten sielläkään ei voinut viettää aikaa. Jotenkin kummasti minun kotini oli kauempana hänen kodistaan kuin hänen kotinsa minun kodistani. Valtaosa ajasta vietettiin hänen luonaan, mutta hän ei koskaan kutsunut minua sinne - paitsi jos puhtaat pyykit odottivat viikkaamista, jolloin kutsu kävi alta aikayksikön.

Miehen tarpeet ensin. Piste.

Minun ainoa roolini siinä suhteessa oli palvoa miestä ja täyttää kaikki hänen toiveensa. Hänen roolinsa oli olla palvottavana.

Seksikin oli hänen tarpeidensa tyydyttämistä. Minun roolini oli olla statistina - mahdollistaa paras mahdollinen orgasmi hänelle. Kun tämä oli saavutettu, oli aika käydä nukkumaan. Tai siis, sitä ennen en päässyt nukkumaan, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt. Miehen tarpeet oli aina ensin tyydytettävä, minun tarpeistani välittämättä.

Minä elin menneessä, hän tulevassa

Se suhde vaikutti minuun enemmän negatiivisesti kuin olisin ikinä uskonutkaan. Pikkusisko ja terapeutti onneksi avasivat silmäni todellisuudelle ja auttoivat minut näkemään miten asiat oikeasti ovat ja miten suhde minuun vaikuttaa.

Näin jälkikäteen tarkasteltuna en ymmärrä miten kestin noinkaan kauan (19kk). Elin haavemaailmassa. En elänyt todellisuudessa. Tajusin, että hän rakastui minun tulevaisuuden potentiaaliini ja minä hänen menneisyyden menestykseen - emme koskaan kohdanneet tässä hetkessä - emme koskaan rakastaneet tässä ja nyt. Hän tuotti minulle pettymyksen, kun ei ollutkaan enää sitä mistä oli kertonut ja mihin olin rakastunut. Minä tuotin pettymyksen sillä, ettei minusta tullutkaan (ainakaan vielä) sitä mistä haaveilin ja mitä kohti pyrin kun tapasimme.

Tukahdutimme toisemme

Tapoimme toistemme luovuuden. Molemmat lakkasimme kirjoittamasta blogia. Molemmat luovuimme unelmistamme. Kumpikin lakkasi harrastamasta säännöllistä liikuntaa. Molemmille alkoivat herkut maistua vähän liikaakin. Olimme molemmat onnettomia, mutta kuitenkin jollain tavalla onnellisia yhdessä - tai ainakin niin luulin.

Statuskumppani

Hän oli minulle statuskumppani. Hänen myötänsä koin nousun sosiaalisissa suhteissa. Vihdoin koin olevani jotain. Esittelin itseni ihmisille hänen kumppaninaan. Minulla ei ollut muuta roolia. Olin vain hänen kumppaninsa. Ilman häntä en ollut mitään. Ilman häntä lakkasin olemasta.

Kuka minä olen?

Nyt joudun luomaan itseni uudelleen. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä osaan? Mitä minä tykkään tehdä?  Ja etenkin jatkoa ajatellen: millaisessa parisuhteessa haluan elää? Millaisen kumppanin haluan rinnalleni? Mikä on oikeasti tärkeintä onnellisessa parisuhteessa?