Olen aina kauhistellut hääleikkejä. Etenkin sitä, jossa morsiamen silmät sidotaan ja hänen täytyy käsikopelolla tunnistaa oma sulhanen muista miehistä.
Ennen en ymmärtänyt miten se olisi mahdollista. Nyt ymmärrän.
Naimisiin mennessä toinen tulee tuntea niin hyvin, ja etenkin haluta tuntea toinen niin hyvin, että tunnistaa toisen vaikka kuurona ja sokeana.
En voi kehua tunteneeni ex-miestäni niin hyvin mennessämme naimisiin, että olisin välttämättä selviytynyt tuollaisesta leikistä.
Väittäisin jopa, että tunnen uuden miesystäväni kehon nyt kahden kuukauden yhdessäolon jälkeen paremmin kuin ex-mieheni, jonka kanssa olin 10 vuotta. Surullista, mutta totta.
Uusimman miesystäväni kehoa olen tutkinut suurella mielenkiinnolla. Se on minulle kuin kartoittaman saari, josta yritän nyt muodostaa karttaa mieleeni. Tutkin jokaisen pinnan milli milliltä ja kartoitan pinnan vaihtelut.
Etenkin iloitsen siitä, että haluan tehdä niin. Iloitsen siitä, että olen niin kiinnostunut toisesta, että kaikki hänessä kiinnostaa minua. En muista ennen kokeneeni tällaista.
Vielä on runsaasti tutkittavaa ja kartoittettavaa jäljellä, niin ulkoa kuin sisältä. Mutta sehän parisuhteessa ihanaa onkin, ettei tutkimusretki toiseen koskaan pääty. Se alkaa joka päivä uudelleen. Jokainen päivä on uusi ihana seikkailu sen oikean kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.