Vau! Omien sanojensa mukaan nainen on saavuttanut sen, mikä periaatteessa on paras ja ylin asia mitä kukaan voi saavuttaa - valaistua ja löytää yhteyden maailman sieluun, rakkauteen, jumalaan - yhteys kaikkeen.
Hiukan vaikea uskoa, mutta jos hän uskoo näin niin ok.
Ongelmana vain on, että voi olla ehkä hieman hankalaa seurustella valaistuneen kanssa...
Lisäksi nainen kuvittelee heidän olevan sielunkumppaneita, mutta mies ei oikein tähän usko. Hän ei usko heidän olevan sielunkumppaneita. Onko tämä suhde tuhoon tuomittu?
Sielunkierto
Itse uskon sielun kiertoon. Uskon, että synnymme aina uudelleen ja riippuen siitä mitä olet tehnyt ja oppinut edellisessä elämässä, synnyt joko parempiin tai huonompiin olosuhteisiin. Jos esimerkiksi päätät elämäsi itsemurhaan, voit olla varma, että löydät itsesi huonommista olosuhteista seuraavassa elämässä.
Lopulta, kun olet oppinut kaiken tarpeellisen, valaistut ja pääset niin sanotusti taivaaseen. Itse en usko taivaaseen minään paikkana vaan uskon, että sielun kierron lopussa yhdyt vain yhteen suureen sieluun. Sitä voidaan kutsua maailman sieluksi, rakkaudeksi... tai että yhdyt jumalaan, palaat takaisin siihen mistä lähditkin.
Onko kukalla sielua?
Pohdimme, onko kasveilla sielu? Ovatko eläimet korkeammalla vai matalammalla asteikossa kuin ihmiset? Synnytkö siis ensin eläimeksi ja etenet ihmiseksi vai toisinpäin? Onko tällaista asteikkoa edes olemassa?
Keskustelumme päättyi pohdintaan, että onko ikkunalaudalla olevalla kukalla sielu, ja mikä on sen elämäntehtävä. Mielestäni kukan elämäntehtävä on kasvaa parhaalla mahdollisella tavalla olemassa olevien olosuhteiden puitteissa. Mutta voiko sillä olla jokin muu elämäntehtävä?
Kaikella on sielu
Keskustelun jälkeen meni muutama päivä, kun luin seuraavan kohdan Paulo Coelhon kirjasta Alkemisti:
"Hän jatkoi ja sanoi, että se ei ollut yksin ihmisten lahja, vaan että kaikella maan päällä oli sielu: kivillä, kasveilla, eläimillä ja jopa pelkällä ajatuksella."
Mielenkiintoinen ajatus. Kaikella on sielu. Onhan se toki järkeenkäypää, jos ajattelee, että jumala on kaiken luonut. Kaikki on lähtöisin jumalasta, niin kaikella on sielu. Mutta missä menee raja? Onko vedellä sielu? Onko H2O-molekyylillä sielu? Onko vetymolekyylillä sielu?
Tällainen pohdinta menee jo yli mun ymmärryskyvyn.
Entä tarkoittaako se, että jos on sielu, niin on myös elämäntehtävä? Jokaisen sielullisen on opittava jotain päästäkseen takaisin jumalaan? Vai voiko jonkin tehtävä vain olla. Olla kivi. Se riittää. Milloin tuo kivi pääsee takaisin maailman sieluun? Haluaako se edes päästä takaisin? Onko kivellä ymmärrystä tällaisen pohdintaan? Onko kivellä halua?
Voisiko jokaisen viimeinen elämäntehtävä olla läsnäolo. Oppia olemaan täydellisesti läsnä. Sitäkö on valaistuminen? Täydellistä läsnäoloa? Valaistumista on mielestäni myös kuvailtu täydellisellä rakkaudella kaikkia ja kaikkea kohtaan. Siltäkö täydellinen läsnäolo tuntuu?
Sielunkumppanina eläin tai kasvi?
Jos kaikella on sielu, niin periaatteessa ihminen voi löytää sielunkumppaninsa eläimesta, kasvista, kivestä... Mistä tahansa. Jotkut ihmisethän viihtyvät paremmin eläinten tai kasvien kanssa. Kokevatko he enemmän sielunkumppanuutta eläin- ja/tai kasvikuntaan kuin muihin ihmisiin? Ovatko he silloin pidemmällä matkallaan vai matkansa alussa? Vai ovatko he kenties itse juuri siirtyneet eläin- tai kasvimaailmasta ihmismaailmaan?
Nämä ovat kysymyksiä, joihin en ehkä koskaan saa vastausta.
Ainakaan tässä elämässä
P.S. Jos tämä teksti meni yli ymmärryksen, älä välitä. Niin se meni mullakin :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.