Komeat ovat idiootteja
Itse olen elänyt pitkään siinä uskomuksessa, että kaikki hyvännäköiset miehet ovat idiootteja, sillä he oppivat käyttämään ulkonäköään hyväkseen, eikä heidän siten tarvitse kehittää luonnettaan tai käytöstapojaan. Lisäksi pidän liiaksi ulkonäöstä kiinnostuneita ihmisiä pinnallisina. Mutta vakka kantensa löytää.
En itse ole kovin ulkonäkökeskeinen, vaikka jollain tavalla olenkin, niin en sillä tavalla millä yleensä ajatellaan. En välitä muodista enkä meikkaamisesta, mutta välitän siitä miltä näytän. Haluan pukeutua ja laittautua omien normieni mukaisesti siististi.
Jos mies on mielestäni hyvännäköinen, hänellä on suurempi työ todistella minulle olevansa komean ulkokuoren lisäksi myös hyvä tyyppi. Lisäksi olen elänyt siinä uskossa, että jos joku mies on mielestäni hyvännäköinen, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia häneen, sillä en ole median luomien ihanteiden mukaisesti kaunis. Minua on verrattu sellaisiin vanhoissa tauluissa esiintyviin muodokkaisiin naisiin - olen siis perinteisellä ja luonnollisella tavalla kaunis.
Aasialaiset kiehtovat
Vinot silmät ovat kiehtoneet minua niin kauan kuin muistan. Lukiossa olin kiinnostunut siitä ainoasta aasialaisesta pojasta, joka meidän koulusta löytyi. Minun nuoruudessani maahanmuuttajien määrät kouluissa oli vielä aivan toista luokkka kuin mitä nykyään.
Seminaarissa, johon osallistuin hiljattain (ja josta mainitsin aikasemmin täällä ja täällä), yksi puhujista oli keski-ikäinen aasialainen, tukevahko mies. Mutta joku hänessä kiehtoi ja veti puoleensa ja ihmettelin kovasti mikä se oli, koska yleensä vähänkään tukevamman puoleiset etovat minua. Lopulta tajusin, että hänhän on aasialainen. Lisäksi hänellä oli pelimiehen karisma, joka myöskin vetoaa minuun. Mutta yllättynein olen siitä, ettei lihavuuskaan häirinnyt, tai vähentänyt karismaa. Kun on karismaattinen, niin sitä on, riippumatta siitä minkä kokoinen on.
Läskit kammoksuttavat
En ole koskaan seurustellut läskin kanssa. Teininä tapailini yhtä poikaa, joka piti itseään läskinä, kun ei omistanut pyykkilautavatsaa. Hänen epävarmuutensa näkyi siinä, ettei hän halunnut ikinä ottaa paitaa pois päältä. Kyllä, ei edes sängyssä. Epävarmuus omasta keskivartalosta heijastui sitten valitettavasti myös alakerran toimintaan, eikä mies saanut seisomaan. En häntä sen takia jättänyt, vaan meidän suhde taisi sitten vain kaatua oman mahdottomuuteensa, kun toinen ei luota sen vertaa, että uskaltaisi paidan riisua. Pidin sitä jo silloin todella ärsyttävänä ja älyttömänä piirteenä.
Miehessä (tai naisessa) pitäisi olla jotain todella ainutlaatuista, jotta voisin ihastua ylipainosta tai lihavuudesta huolimatta. Koen vain, että siinä arvomaailma eroaa liiaksi, jos toinen on päästänyt itsensä sellaiseen kuntoon. En halua sellaisen ihmisen kanssa elämääni jakaa. Toki, jos on valmis muutokseen, niin voisin harkita, mutta koska seura tekee kaltaisekseen, pitäisin liian suurena riskinä ylipainoisen tai lihavan ihmisen vierelle jäämistä.
Mitä näet ilman vaaleanpunaisia laseja?
Kun olet rakastunut, pidät toista automaattisesti kauniina ja/tai komeana. Mutta mitä sitten kun rakkaus kokee särön ja vaaleanpunaiset lasit menevät rikki. Tässä vaiheessa olisi erittäin tärkeätä, että toinen on joidenkin omien normiesi mukaisesti ihyvännäköinen. Jos olet mennyt ihastumaan ihmiseen, joka ei omien mieltymystesi mukaan ole lainkaan hyvännäköinen, on mahdollisten ongelmien korjaaminen huomattavasti vaikeampaa, kun pelissä ei ole luontaista vetovoimaa apuna.
On vaikeaa olla toiselle suuttunut, jos pelkkä toisen näkeminen saa hormonit hyrrämään ja sukat pyörimään jaloissa. Siksi olenkin ottanut tavaksi olla katsomatta silmiin, kun yritän olla vihainen, sillä muuten huonojen tunteiden ylläpito ei yleensä onnistu. En toki väitä, että suuttuneena oleminen on tavoiteltava asia, mutta joskus sitä haluisi olla vihainen ja suuttunut, jos toinen on tehnyt jotain epämiellyttävää.
Olen aikoinaan alkanut seurustelemaan miesten kanssa, joita en pidä lainkaan fyysisesti viehättävinä, vaan olen ihastunut täysin sisältöön. Niihän sitä sanotaan, että vain sillä on väliä, mutta nyt voin kyllä sanoa, että kyllä se tuo suhteeseen aivan uuden ulottuvuuden, kun janoaa toista myös fyysisellä tasolla. Kun nyt katson joidenkin exien kuvia, olen järkyttynyt. Miten olen voinut pitää heitä joskus hyvännäköisinä? Rakkaus todellakin sokaisee...
Ulkonäöllä on väliä
Kumpi on sitten parempi? Ihastua ensin ulkonäköön vai sisältöön? Luonnollisempaa on mielestäni ensin ihastua ulkonäköön. Toki nykyajan nettimaailma antaa mahdollisuuden ihastua ensin toisen luonteeseen. Mutta kuinka pitkälle se kantaa? Entä kuinka luonnollista se on? Pariutuminen on kuitenkin luonnostaan jälkeläisten tekoa varten ja meihin on sisäänrakennettu se, minkänäköisen kumppanin kanssa haluamme lisääntyä. Kun nämä ulkoiset kriteerit täyttyvät, kannattaa lähteä tarkemmin tarkastelemaan muita nykymaailman kriteereitä kuten arvomaailmaa, tulevaisuuden suunnitelmia jne.
Ideaalitilanne mielestäni on, että ensin ihastuu toisen ulkonäköön, niin että ensisilmäyksellä jo toteaa, että vau, tuohon ihmiseen haluan päästä tutustumaan. Sitten kun pääset tutustumaan toiseen paremmin, toteat uudestaan, että vau, tuo ihminen on sekä ulkoisesti että sisäisesti kaunis. Tätä tapahtumaketjua kutsutaan rakastumiseksi ensi silmäyksellä.
Jossain tapauksissa kohtaaminen jää fyysiselle tasolle. Seksi voi olla hyvää, mutta siihen se jää. Kohtaamista pelkällä henkisellä tasolla kutsutaan ystävyydeksi. Minun kokemusteni mukaan se ei vain yksinkertaisesti riitä onnelliseen parisuhteeseen. Onnelliseen parisuhteeseen tarvitaan molempia - kohtaamista sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Siksi mielestäni ulkonäöllä, tarkasteltuna ilman vaaleanpunaisia laseja, on väliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.